Hiipuvaa kultaa ja väsyneen maailman varjoja

Syksy on ehtinyt jo pitkälle. Maassa lojuu röykkiöittäin kokoon käpertyviä kesän muistoja, rapisevia ja räikeästi pukeutuneita. Kullan hehku tuntuu housunlahkeissa, kun kahlaan erityisen herkullisen lehtikasan halki.

Pidän kosteankirpeästä säästä. Pidän siitä, miten usva tihkuu kauluksesta takin alle. Hengitän syvään ja huomaan yksinäisen penkin tienvarressa, vähän vinossa katulampun alla. Penkille on unohtunut lehtikeko kuin syyshengen jättämä merkki. Kuvittelen moista olentoa, väsyneen maailman varjoista tehtyä. Se ripottelee kuivuneita lehtiä jälkeensä jokaisella askeleella.

Ilmassa kelluva kimmeltävä taika tunkee iholle asti. Mietin, kuka tässä on viimeksi viipynyt. Kuka on kerännyt kasan lehtiä penkille ja miksi. Onko istunut pohtimassa vai puhumassa, itselleen vai jollekulle toiselle; kenties noille kellastuneille kummajaisille, jotka raksahtelevat rikki kenkieni alla kulkiessani ohi?

Olen huomannut, että tarinat odottavat usein puun juurella, pensaikossa tai, niin, vaikkapa tien varrella katulampun alla.

Kuva: M.A. Tyrskyluoto