Ylös tarinatornin portaita pitkin

Huu. Uuteen paikkaan astuminen ensimmäistä kertaa on aina jännittävää, jollei suorastaan pelottavaa. Tätä kirjoittaessani mietin, miltä tuntuu tapailla tällaisen ajatusten virrassa kelluvan kartanon notkuvia puulattioita. Kuvittelen jalkoihini korkeakorkoiset saappaat (pidän saappaista) ja ylleni pitkän, liehuvan takin. Päässäni on luultavasti pöyhkeä sulkahattu, sellainen kuin Kapteeni Naamiolla, vahingossa viime keväänä syntyneellä hahmolla, jonka tarina kolkuttelee jo kartanon ovella.

Tämmöistä tapahtuu minulle usein. Tulee joku uusi tyyppi ja sanoo, että hänellä on asiaa. Sitä pitää sitten kuunnella, laittaa vierashuone kartanoon -- kapteenille kelpaa vain ylimmän kerroksen hienoin kamari -- ja odotella, että kaveri alkaa jutustella. Se on kirjurin osa.

On niitä hahmoja, jotka vaativat, että heidän tarinansa pitää kirjoittaa, tai piirtää, tai jollain tavalla tuoda tälle todellisuuden tasolle. Siinä kohtaa on tarinankertoja kovin hankalassa asemassa, koska eiväthän kaikki näistä satunnaisista ideoista suinkaan ansaitse tilaa paperilla, eiväthän?

Vaan jospa sittenkin?

Kilpailevien henkilöhahmojen supinasta syntyy melkoinen meteli. Jotkut kirjoittavat jatkuvana virtana lyhyitä tarinanpalasia. Toiset keräilevät tarinatilkkuja ja ompelevat niistä tekstejä. Itse teen vähän molempia. Osan kertomusten iduista kätken muistikirjojen uumeniin kasvamaan.

Tervetuloa Villa Versumiin. Täällä harrastetaan tarinoiden paimentamista.

TARINATORNI
Paikka: Lielahden kartano. Kuva: M.A. Tyrskyluoto